Opettajuuden monet roolit!

Opettajan työ on opettamista, mutta onko se sittenkään vain niin? Opettajan työ on edelleenkin arvostettua yhteiskunnallista työtä, josta monet ihmiset ajattelevat sen olevan asiantuntijatyö, jossa opettajan tehtävä on opettaa lapsia, nuoria tai aikuisia, riippuen millä opintoasteella opettaja työtään tekee.

Kun eri asteen opettajien kanssa käy keskustelua, tulee ilmi että opettajan työhönhän kuuluu huomattavan paljon muutakin kuin opettamista. Yhteiskunnallinen rooli on opettajan työssä tärkeä ja ehkä koko ajan merkittävämpi. Ammatillisten oppilaitosten opettajan tärkeimpiä tehtäviä on saada oppilaat ensinnäkin oppimaan, mutta myös pysymään opinnoissaan ja valmistumaan koulusta, sekä siirtymään työelämään.

Ammatillisten oppilaitosten koulukentältä tulee jatkuvasti informaatiota siitä, että on enemmän ja enemmän oppilaita, jotka tarvitsevat tukea opinnoissaan. On paljon oppilaita, jotka tippuvat ”kelkasta” jostain syystä, joko henkilökohtaisista syistä johtuen tai esim. oppimisvaikeuksien takia. Tämä ryhmä on se, johon pitäisi voida panostaa enemmän, jotta myös he valmistuvat, saavat itselleen ammatin ja pääsevät työelämään. On yhteiskunnallisesti hyvin merkittävää että kouluissa ”roikkuvat” nuoret ja aikuisetkin saadaan eläköityvään työelämäämme ja löytämään oman paikkansa yhteiskunnassa. Opettajan tehtävä on luoda uskoa oppilaille heidän valitsemaansa alaan ja saada opiskelu ja sen mukana tulevaisuuden työ mielenkiintoiseksi ja tavoittelemisen arvoiseksi.

Opettajan roolissa joutuu tai pääsee välillä myös sosiaalityöhön käsiksi. Opettajalla voi olla merkittävä rooli opiskelijalle hankalassa tilanteessa, jossa opiskelija tarvitsee kuuntelijaa, ymmärtäjää, kannustajaa tai auttajaa erilaisissa tilanteissa. Mielestämme hyvä opettaja osaa ottaa kopin myös siitä tilanteesta. On tärkeää että opettaja on helposti lähestyttävä, jolle opiskelija uskaltaa tulla kertomaan omista asioistaan, oli ne sitten liittyen opiskeluun tai omiin henkilökohtaiin asioihin. On vain surullista että ammatillisille opettajille ei ole laskettu tähän niin tärkeään osaan työssä yhtään resursseja. On myös opettajia, jotka rajaavat työnsä tarkasti siihen, mistä heille maksetaan ja ”sulkevat” silmänsä näiltä asioilta. ”En halua tietää opiskelijan henkilökohtaisista asioista, se ei kuulu työnkuvaani, minulla ei ole aikaa siihen”. ajattelee varmasti jotkut opettajista. Tässä kohtaa olisi hyvä miettiä yhteiskunnallisuuden merkitystä kokonaisprosessissa. Sitä ei kuitenkaan pitäisi miettiä opettajien selkänahan kautta, vaan laajemmalti esim. resurssien laajentamisella jollakin tapaa.

Opettajan työ on yhteiskunnallista vaikuttamista monellakin tapaa. Opettajat näkevät kyllä työnsä merkityksen ja ymmärtävän työn mahdollisuudet suhteessa yhteiskuntaan. Jokainen opettaja varmasti tai ainakin toivottavasti tekee parhaansa siinä suhteessa, että yrittää saada oppilaistaan oman alansa ammattilaisia, jotka löytävät paikkansa yhteiskunnassa.

Kirjoittajat: Tuomas Isola, Helinä Knuutila, Marika Perämäki, Katja Vastamäki

Ammatillinen opettaja oli taitava verkostoituja

Opettaja on yhteiskunnallinen vaikuttaja, jonka työtä ohjaavat erilaiset lait ja asetukset. Elokuun alussa tuli voimaan uudistettu laki oppilas- ja opiskelijahuollosta (1287/2013). Laki korostaa opiskelijan oikeuksia ja hyvä näin. Laki kuitenkin estää normaalia tiedonkulkua oppilaitoksessa ja työelämän verkostoissa. Opiskelijahuoltolain uudistuksen myötä opiskelijan asioista ei saa enää keskustella verkostojen kesken, ei edes toisten opettajien kanssa. Ammatillinen opettaja kokee olevansa yksin, eikä opiskelijan etua ole enää mahdollista ajaa verkostojen yhteistyöllä. Ammatillisina opettajina huolemme kohdistuu opiskelijoihin, jotka hyötyisivät moniammatillisesta tuesta koulutuksen aikana ja tarvitsisivat aitoja kontakteja työelämään. Oppilaitoksen kyky auttaa opiskelijaa on rajallista, jos oppilas ei itse osaa hakea apua.

Ammatillisen opettajan yksi tärkeä osaamisen alue on ollut kyky luoda ympärilleen vahva verkosto, jonka tarkoituksena on auttaa opiskelijaa opiskelujen aikana. Verkostoon kuuluvat niin oppilaitoksen henkilökuntaa, kuten sairaanhoitaja, opinto-ohjaajia, kuraattoreita, toisia opettajia kuin työelämän edustajiakin. Parhaimmillaan verkoston yhteistyö on auttanut nuorta vaikeasta elämäntilanteesta huolimatta hankkimaan ammatin.

Opiskelijoiden työelämäjakson aikana opettajan ja yritysten yhteistyö on ollut tärkeässä roolissa. Opettaja on käyttänyt verkostojaan, mikäli opiskelijat eivät itse ole saaneet hankittua harjoittelupaikkaa. Luottamus on verkoston sisällä ensiarvoisen tärkeää. Työnantajan on voitava luottaa siihen, että opiskelijan opinnot ovat edenneet suunnitelman mukaisesti ja mikäli näin ei ole, niin mitä opintokokonaisuuksia opiskelijalta puuttuu luokkatovereihin verrattuna. Opiskelijoiden persoonallisuuden piirteistä on myös välillä voitava keskustella, jottei yrityksissä turhaan eristetä ujoa opiskelijaa tai anneta liikaa vastuuta sosiaalisesti lahjakkaammalle oppilaalle. Luottamuksen puute opettajan ja työnantajan välillä voi pahimmillaan johtaa siihen, että työnantaja voi vetäytyä yhteistyöstä oppilaitoksen kanssa ja jättää ottamatta harjoittelijoita, koska luottamusta opettajaan ja oppilaitokseen ei ole.

Uudistettu laki oppilas- ja opiskelijahuollosta ei mielestämme ole ottanut riittävästi huomioon 16-vuotiaita ammattikoululaisia, jotka tarvitsevat tukea ja ohjausta opinnoissaan. Eikä se ota huomioon ammatillista opettajaa, joka jää yksin miettimään ratkaisuja auttaa oppilasta. Tärkeä opettajien välinen keskustelu oppilaasta ei enää lain myötä ole mahdollista.

Kirjoittajina TAOKK-opiskelijat Raini Kiukas, Hanna Aho, Juha Periviita, Mikko Raitinpää ja Erkki Kiviniemi

Työelämän tarpeet muuttuvat liian nopeasti - Kohti työelämälähtöisempää koulutusta?

Tämän päivän koulutusmaailmaa ajatellen työelämän tarpeet muuttuvat aivan liian nopeasti. Koulujen opetussuunnitelmat laaditaan useiksi vuosiksi ja niiden laadukkaaseen ja perinpohjaiseen suunnitteluunkin menee jokunen vuosi varsinkin, jos prosessin aikana tehdään työelämän edustajille suunnattu, laadukas tarvekartoitus. Tilanne on käytännössä se, että koulujen opetussuunnitelmia laativien henkilöiden pitäisi osata katsoa kristallipalloon uutta opetussuunnitelmaa luodessaan ja osata ennustaa minkälaisia tietoja ja taitoja työelämässä tullaan tarvitsemaan yli kymmenen vuoden päästä.

Esimerkiksi ammattikorkeakoulussa useimmissa koulutusohjelmissa opiskeluaika on 3,5 - 4 vuotta, mikäli opiskelijan opinnot toteutuisivat ennalta suunnitellun aikataulun mukaisesti. Käytännössä kuitenkin suurella osalla opiskelijoista on tarvetta vähintään vuoden mittaiselle lisäajalle. Eli käytännössä suuri osa opiskelijoista valmistuu ammattikorkeakoulusta noin viidessä vuodessa. Jos opetussuunnitelman laatiminen ja suunnitteleminen kestää kaksi vuotta, ensimmäiset opiskelijat tulevat valmistumaan vasta noin seitsemän vuoden päästä suunnitteluprosessin aloittamisesta. Nykypäivän maailmassa kuitenkin työelämän tarpeet ovat joillakin aloilla ehtineet muuttua täysin seitsemän vuoden aikana. Kuitenkin opetussuunnitelmat laaditaan useammaksi vuodeksi. Jos opetussuunnitelmaa käytetään koulussa esimerkiksi viisi vuotta, käytännössä pitäisi osata ennustaa jopa 12 vuoden päähän. Tällöin joillakin aloilla suurempi muutos on tapahtunut jo parikin kertaa.

Esimerkiksi ohjelmistomaailmassa ohjelmointikielet vaihtuvat tiuhaan. Ensin käytettiin paljon C ja C++, joista nopeasti siirryttiin 2000-luvun alussa Javakieleen. Joitakin vuosia myöhemmin siirryttiin taas takaisin C maailmaan kun Microsoft alkoi panostamaan C# -kielen kehitykseen ja otti sen käyttöön omissa sovellustyökaluissaan. Tällä hetkellä puhutaan paljon mobiilikehityksestä ja ollaankin taas liukumassa takaisin Java-ohjelmointiin Android-maailman myötä.

Nyt tämä työelämän nopea muutos on ajanut koulut siihen, että opetussuunnitelman laaditaan niin ympäripyöreästi ja geneerisesti siten, ettei niillä juurikaan enää ole mitään merkitystä. Opintojaksokuvaukset ovat toteutettu siten, että niiden alla voidaan toteuttaa lähes mitä vaan.

Käytännön ratkaisu olisi nykyisen opetussuunnitelmajärjestelmän poistaminen ja siirtyminen joustavampaan järjestelmään, jossa opintojen kehitystyötä voitaisiin tehdä osana jokapäiväistä jatkuvaa opintojen kehitysprosessia. Samaan prosessiin voisi tällöin liittää myös tutkintojen perusvaatimusten uudelleenarvioinnin ja sitä kautta entistä joustavammat opintopolut opiskelijoille. Tiettyjen perinteisten esimerkiksi ns. perusinsinöörin osaamisvaatimusten määrittelyä jouduttaneen tällöin väljentämään, mutta tämä mahdollistaisi koulutuksen paremman reagoinnin työelämän nopeisiin muutoksiin.

Yhtenä ratkaisuna työelämälähtöiseen koulutukseen voisi toimia entistä vahvempi työelämäyhteistyö. Tällöin oppiminen tapahtuisi entistä enemmän työpaikoilla, jolloin käytettävissä olisivat nykyaikaiset välineet ja työkalut. Sekä opettajat että opiskelijat olisivat paremmin tietoisia muutoksista ja korjaavia liikkeitä voitaisiin tehdä joustavasti ja nopeasti. Näin opiskelijoilla olisi myös mahdollisuus hankkia juuri se spesifinen osaaminen, jonka he tarvitsevat tai haluavat tutkintovaatimusten sallimissa rajoissa.

Kirjoittajat: Kari Kallioharju, Pertti Mehtola, Antti Mäkinen, Pasi Pekkanen, Mikko Ukonaho

Yhteiskunnan muutosten vaikutus koulutukseen ja opettajan työhön - Näkökulmana kestävän kehityksen ja resurssien vähenemisen vaikutus

Ilmastonmuutos, sosiaalinen eriarvoistuminen ja esimerkiksi digitaalisen maailman kehittyminen muuttavat perinteistä käsitystämme koulutuksesta. Kaikki nämä ilmiöt ovat monimutkaisia, vaikeasti ennakoitavia ja arvaamattomasti yhteiskunnassa leviäviä. Tarvitsemme yhteistyötä eri kumppanien kesken, sillä mikään taho ei yksinään voi ratkaista monimutkaisia koulutus haasteita. (Maailma muuttui)

Kestävä kehitys 

Kestävän kehityksen vaatimukset huomioidaan koulutusmaailmassa eri tavoin. Sähköisten palveluiden käyttö koulutuksessa on lisääntynyt ja esimerkiksi koulutukseen hakeutuminen sekä kurssille ilmoittautuminen tapahtuu sähköisesti verkossa. Verkko-opetuksen käyttö lisääntyy ja tämä mahdollistaa etäopiskelun ajasta ja paikasta riippumatta. Yksilö voi valita opiskelunsa ajankohdan ja miksei myös työskentelytavan. Verkko-opetus on hyvä renki, mutta voi olla huono isäntä. Opettaja syöttää kaiken tarvittavan materiaalin verkkoon, jonka jälkeen vastuu oppimisesta sekä käsiteltävän asian ymmärtämisestä siirtyy opiskelijalle. Jos aihe ei aukea opiskelijalle, voidaan tarvita opettajan apua. Jos opettaja ei ole verkossa saatavilla, niin tilanne voi olla oppimisen kannalta vähintäänkin haasteellinen. Kestävä kehitys on mahdollisuus, mutta sen seuraukset oppimien kannalta voivat olla joskus haasteellisia.

Oppilaitoksissa käytävät neuvottelut tapahtuvat yhä useammin verkon yli erilaisten etäosallistumismahdollisuuksien kasvaessa. Jopa oppitunnit voidaan pitää etäopetuksena videon kautta, kun opettajan tai luennoitsijan ei kannata matkustaa muutamaa tuntia toiselle paikkakunnalle tunnin tai kahden luennon vuoksi. Nämä kaikki ovat oma osansa kestävää kehitystä, kun yksilöiden hiilijalanjälki pienenee.

Paperittomuus lisääntyy. Toteutuuko kuitenkaan paperittomuus käytännön työssä, koska aika monen mielestä asioita on helpompi lukea papereista, kuin ruudulta. Tavoite on hyvä, mutta ontuuko toteutus? Sitoutuvatko yksilöt mm. paperittomuuteen yhteisen hyvä eduksi? Toisaalta kokonaan paperittomaan opetukseen on vaikea mennä esim. kesken kurssin, jos opiskelijat ovat esimerkiksi tottuneet siihen, että opettaja jakaa ainakin ne tärkeimmät opetukseen ja oppimiseen liittyvät asiat paperimuodossa. Opiskelijalla on oppimisen vastuu, mutta oppimista voi helpotta se, että hänellä on luennolla käytetty powerpoint-esitys printattuna, johon hän voi luennon aikana merkata omia muistiinpanojaan sekä tarkennuksiaan.

Opettajan pitää osata luovia yllättävissäkin tilanteissa, jos esimerkiksi esitystekniikka pettää. Opetus on hoidettava vaikka dataprojektori ei toimi tai tietokone aukea. Tämä on arkipäivää, vaikka ei kenties ja toivottavasti ole joka päivistä. Tämä aiheuttaa opettajan ammattitaidolle omia vaatimuksiaan. Kokenut opettaja ratkaisee asiat vahvalla opetettavan asian sisällön tuntemuksellaan ja muulla kokemuksella. Pitää olla varautunut pahimpaan, esim. sähkökatkoksen aiheuttamiin ongelmiin.

Työmatkat pitenevät ja lisääntyvät eri toimipisteiden yhdistyessä sekä keskittyessä yhdelle paikkakunnalle. Yleisellä tasolla syntyy varmasti säästöä, mutta yksilötasolla ei välttämättä, näkökulmasta tämäkin on kiinni. Työmatkakustannukset lisääntyvät ja hiilijalanjälki kasvaa.

Resurssien väheneminen 

Oppilaitoksilla on käytössään henkilö- ja toimitilaresursseja. Yhteistä näille on, että molempia pyritään pienentämään, kustannusten säästämiseen varjolla. Budjetit tuppaavat olemaan aiempaa pienempiä ja tämä pakottaa toiminnan keskittämiseen sekä resurssien tarkempaan kohdentamiseen. Oppilaitoksilta odotetaan aina vain parempaa tehokkuutta. Tämän toisaalta ymmärtää, koska julkinen talous on Suomessa huonolla tolalla. Henkilöstöresurssien vähentäminen toteutetaan ainakin useimmiten luonnollisen poistuman kautta, mutta käytännössä tämä voi tarkoittaa, että entistä pienemmällä porukalla tehdään entistä enemmän töitä. Työt eivät katoa, vaikka henkilöt katoavat. Työn luonne voi muuttua, mutta töiden kokonaismäärä ei välttämättä vähene, vaikka kehittyvä tekniikka on apuna.

Opiskelijan itsenäinen, pari tai ryhmä -työskentely tulee lisääntymään, ehkäpä harjoituksissa on enemmän “kylmärasteja”, toteutetaan enemmän verkkokursseja ja tenttikin suoritetaan jatkossa aiempaa useammin verkossa. Harmillista on se, että Mestari-kisälli -perehdytysmallin käyttö on aiempaa vähäisempää esim. työelämässä. Isoin syy tähän taitaa olla resurssien niukkuus. Joidenkin ammattien oppimisessa on tärkeää, että asiat opetetaan kädestä pitäen, mutta nykytekniikkaa ja sen mahdollisuuksia hyödyntäen.

Johtopäätelmät 

Yhteistyön ja verkostoitumisen parantaminen oppilaitoksen sisällä sekä suhteessa asiakkaisiin ja kumppaneihin on yksi ratkaisu huolehtia kestävästä kehityksestä ja turvat resurssien riittävyyttä. Oppilaitosten on kuitenkin jatkossakin varauduttava entisestään niukkeneviin resursseihin ja pyrkiä ennustamaan sekä varautuman tuleviin ilmiöihin. On nähtävä tulevaisuuteen ja osattavan ennakoida sen mukaisesti, henkilöstön työhyvinvointia unohtamatta.

Oppilaitokselle asetettavat tavoitteet opetuksen järjestämiselle on oltava realistisia suhteessa käytettävissä oleviin henkilöstö- ja raharesursseihin. Oppilaitoksella on oltava selkeä näkemys siitä, kuinka tavoitteet saavutetaan opetuksessa nyt ja jatkossa.


Lähteet:
Maailma muuttui. Mikä on tulevaisuuden turvallisuus. Esite, Sitra 2014

Kirjoittajat: Jussi Hakaniemi, Marko Kauppinen, Mika Kyrönviita ja Jukka Mantonen

Sama paikka vai eri paikka?

Peruskoulua käyvien suomalaislasten kouluviihtyvyys ja oppimisen ilo ovat osoittaneet katoamisen merkkejä.

Tähän ei kuitenkaan tarvitse tyytyä, vaan jokaisella opettajalla on mahdollisuus edesauttaa viihtyisän oppimisympäristön rakentumista ja hyödyntää oppimisessa innostavaa ja luovaa pedagogiikkaa. Ydinkysymyksinä voi itselleen esittää; edistänkö vai estänkö omalla toiminnallani viihtyisän, turvallisen ja motivoivan oppimisympäristön syntymistä? Mitä voisin omassa toiminnassani ja opetuksessani muuttaa?

Luimme ilolla Turun Runosmäen koulun 3b-luokan opettajan Maarit Korhosen tempauksesta (HS 5.9.) Kun pulpetit kannettiin ulos luokkahuoneesta ja sohvat ja keinutuolit kannettiin sisään, muuttui ilmapiiri kertaheitolla. Korhonen kertoo: ”Oppilaat olivat innoissaan kuin kahleistaan vapautuneet orjat”.

Varhaiskasvatuksessa painotetaan lapsilähtöisyyttä ja lapsen osallistamista toimintaan. Lapsen tapa toimia, ”tehdä työtä”, tai voisiko sanoa, että olla olemassa on leikkiminen, liikkuminen, tutkiminen ja itsensä ilmaisu erilaisten taiteenalojen avulla. Kun lapsi saa itselleen ominaisella tavalla toimia se vahvistaa hänen kokonaisvaltaista hyvinvointiaan ja käsitystä itsestään. Eikö tätä voitaisi soveltaa myös kouluikäisiin lapsiin?

Ihminen, joka voi hyvin on iloinen! Ja iloinen ihminen oppii paremmin, tämän voi varmasti moni allekirjoittaa omakohtaisestikin.

Oppijoita, kuten oppimistapoja, on erilaisia. Toisille sopii kirjoittaminen, ja pulpetti - mutta se voi olla yhtä hyvin jaettu pöytä kollegan kanssa. Toiset prosessoivat parhaiten makuuasennossa, jalat kohti taivasta - ja ideoita lentää! Miksi kaikki tarvitsee edelleen sovittaa yhteen ja samaan muottiin, pulpettiin?

Viihtymistä edistävää ja oppimiseen innostavaa ilmapiiriä luotaessa tärkeässä roolissa ovat hyvät vertaissuhteet, joissa toteutuu ihmisen yksi keskeisin perustarve, yhteenkuuluvuus. Tunne siitä, että olen hyväksytty yhteisössäni ja tulen kohdelluksi tasa-arvoisesti ja oikeudenmukaisesti.

Mitä tähän tarvitaan? Hieman luovuutta ja leikkimieltä, rohkeutta ja kokeilun halua, oman persoonan likoon laittamista ja yhteistyöhalua koko oppilaitoksen kanssa. Ja näistä aineksistahan rakentuu meille kaikille merkityksellinen ja motivaatiota lisäävä työnilo!

Rauhallinen, kiireetön, turvallinen oppimisympäristö voi kai olla muutakin kuin ankea.

Viihtyvyyttä lisäämällä siitä hyötyvät kaikki tilassa toimivat, ja jos hyvinvointia saadaan lisättyä viihtyvyydellä ollaan varmasti jo puolitiessä tavoitetta: tila jossa viihdytään! Tila jossa voidaan hyvin! Järjellä ajateltuna jos ihminen viihtyy ja voi hyvin on hänellä paremmat mahdollisuudet myös päästä tavoitteeseensa ja oppia helpommin uutta. Eikö juuri tätä nykyaikainen koulu tarvitse?

Kirjoittajat: Paula Enckell, Nina Kokkonen, Maarika Kortelainen, Anni Puuppo, Anita Valo