21. joulukuuta 2017

Päällikkönä TAMKissa

Tarja Kalliomäki-Linnas
Ammatillinen opettajankoulutus TAOKKissa 2003


Työskentelen opintopalveluiden päällikkönä TAMKissa. Suoritin TAOKKissa ammatillisen opettajankoulutuksen vuosina 2002 - 2003. Sain pätevyyden tehtyä puolessatoista vuodessa, koska minulla oli jo aikuiskasvatustieteitä tehtynä cum lauden verran entuudestaan.

Koulutuksen jälkeen olen jatkanut TAMKissa, tosin eri tehtävissä kuin ammatillisen opettajankoulutuksen aikoihin. Tuolloin minut innosti koulutukseen se, että työskentelin täydennyskoulutuksen parissa ja rekrytoin erilaisiin koulutuksiin opettajia. Halusin tietää enemmän, mitä opettajuuteen kuuluu ja mitä asioita myös rekrytoinnissa ja koulutusten suunnittelussa on hyvä tietää opetuksen näkökulmasta. Ja näkemystä sainkin. Kuvittelen, että osasin koulutuksen jälkeen entistä paremmin arvioida resurssitarvetta ja oppimiseen sekä opettamiseen liittyviä reunaehtoja erilaisissa myytävissä koulutuksissa.

Pedagogisen pätevyyden saatuani hyödynsin oppimaani myös siten, että pidin lyhyitä työnhakukoulutuksia osana työvoimahallinnon ostamia koulutuksia. Siirryin kuitenkin nykyisiin tehtäviini vuonna 2010, joten sen jälkeen en ole varsinaista opetustyötä tehnyt. Perusasioita ajanhallinnasta ja ajankäytön suunnittelusta olen voinut hyödyntää myös nykyisessä tehtävässäni.

Tarja Kalliomäki-Linnas

TAOKKin pulpetista TAOKin luokan eteen

Jiri Vilppola
Ammatillinen opettajankoulutus TAOKKissa 2004


Toimin tällä hetkellä TAOKissa ammatillisen opettajankoulutuksen lehtorina. Polkuni on siinä mielessä hauska (ainakin omasta mielestä), että 12:ssa vuodessa opettajan työ toi minut TAOKKin pulpetista TAOKin luokan eteen (perinteiseen opettajuuteen viittaava metafora sallittaneen tässä kohtaa).

”Ensimmäinen” työhistoriani linkittyi vahvasti lasten ja nuorten opettamiseen ja ohjaamiseen. Lasten kanssa tehtävän opettajan työn ääreltä ajauduin hieman vahingossa silloiseen Tampereen sosiaalialan oppilaitokseen vetämään lyhyttä sijaisuutta varhaiskasvatuksen opiskelijoille (lähihoitajia). No, sillä tiellä olin lähes 13 vuotta ja samalla opiskelin mm. NTM-koulutuksen, ammatillisen opettajakoulutuksen ja pätevöidyin myös erityispedagogiikan opettajaksi.

Suoritin siis ammatillisen opettajankoulutuksen TAOKKissa 2003– 2004, ryhmänopettajanani mainio Pekka Kalli. Opetusharjoitteluani ohjasi silloinen ja myös nykyinen kollegani Annikki Torikka. Halusin toki kehittyä opettajana, mutta rehellisesti myös pedagoginen pätevyys ja sen kautta saavutettava vakituinen työpaikka kiinnosti.

TAOKKissa tarvittiin sivutoimista kasvatustieteen opettajaa, ja tätä toimea hoidin sitten usean vuoden 2. asteen aikuiskouluttajan toimeni ohella. Pikkuhiljaa roolini TAOKissa kasvoi ryhmänopettajaksi, ja samalla tarjoutui mahdollisuus hakea lehtorin paikkaa. Hetken asiaa harkittuani hain, sain, ja liityin jo entuudestaan tuttuun mukavaan työporukkaan.

Oma urani on vielä suhteellisen lyhyt (n. 20 v), mutta tänä aikana opettajan työ on jo muuttunut huomattavasti vaikkapa digitalisaation ja ulkoisen rahoituspaineen sekä erilaisten koulutuspoliittisten muutosten myötä (vrt. 2. asteen reformi, Tampere3 ym…). Oppimisessa ja opettamisessa pysyväistä on kuitenkin ilo, motivaatio ja tekemisen meininki, kun pedagoginen kysyntä ja tarjonta kohtaavat. Nämä hetket vievät eteenpäin ja haastavat itseäkin jatkuvaan oppimiseen tällä hyvin valitulla tiellä!

Jiri Vilppola

TOPKOsta TAOKiin

Eeva Manni
Ammatillinen opettajankoulutus Kurussa 1994


Opiskelin aikoinaan yhteiskuntatieteitä aikuiskasvatus pääaineenani. Tuolloin arvelin olevani isona kansalaisopiston rehtori. Siksi suoritin 1980-luvulla kansalais- ja kansanopiston opettaja- ja rehtoriharjoittelut. Rehtoria minusta ei tullut, vaan päädyin ammattikoulun ja yliopiston kautta Tampereen tekussa sijainneeseen Teknillisten oppilaitosten opettajankoulutuskeskukseen (TOPKO) suunnittelijaksi. Tällä tiellä olen edelleen, joskin työnantaja on muuttunut tekusta ammattikorkeakouluksi ja työkenttä tekujen opettajankoulutuksesta ammatilliseksi opettajankoulutukseksi.

Työpaikan vaihtuminen sisäänlämpiävästä kasvatustieteiden tiedekunnasta sisäänlämpiävään tekuun oli tosi opettavainen kokemus. Opin kantapään kautta, miten erilaiset koulutus- ja työurat muokkaavat ihmisten ajattelua ja toimintaa. Eikä kysymys ole mistään parempi-huonompi-asetelmasta, vaan vain erilaisesta tavasta tarkkailla maailmaa.

Opettajankoulutukseni olen suorittanut palasina. Tampereen yliopisto järjesti 1990-luvun alkupuolella vapaan sivistystyön opettajaharjoittelut suorittaneille täydennyskoulutuksen, jonka muodollisena lopputuloksena oli 35 opintoviikon laajuiset opettajan pedagogiset opinnot ja niiden antama kelpoisuus sekäyleissivistävään että  ammatilliseen koulutukseen.

Ammatillinen opettajankoulutus oli tuolloin vielä laajuudeltaan 40 ov. Olen nähtävästi ahne, kun halusin suorittaa vielä tuon puuttuvan 5 ov, vaikka se ei mitään muodollista kelpoisuutta enää lisännytkään. En halunnut opiskella sitä omassa organisaatiossa TOPKOssa , vaan hakeuduin suorittamaan sen Kurun normaalimetsäoppilaitokseen, jonka kanssa teimme paljon yhteistyötä. Pian tuon jälkeen meidät sitten yhdistettiinkin, kun TAMK perustettiin. Kurun normaalimetsäoppilaitoksen opettajankoulutusosastosta ja Teknillisten oppilaitosten opettajankoulutuskeskuksesta tuli Tampereen ammatillinen opettajakorkeakoulu.

Opettajankoulutus on opettajankouluttajalle oikeastaan lähes välttämätön pohja. Opettajille se on muodollisestikin pakollinen, mutta meille suunnittelijoille muuten tarpeellinen. Opettajankoulutus ja opetuskokemus auttaa kummasti ymmärtämään opiskelijoitamme ja heidän opiskeluaan. Ja olisikohan vähän kysymys myös katu-uskottavuudesta?

Kutsumusopettaja

Esko Heiniemi
Teknillisten oppilaitosten opettajankoulutus TOPKOssa 1987

Ammatillinen opettajankoulutus TAOKKissa 1997

Olen kutsumusopettaja, joka on kutsuttu tehtäväänsä puhelimitse. Näin olen usein elämänkaartani ja uraani kuvannut. Olin vuonna 1967 hyvässä vauhdissa luomassa sotilasinsinöörin uraa pääesikunnan viestiosastolla. Eräänä kauniina kevättalven päivänä minulle soitti kotimaakuntani ammattikoulun rehtori. Hän ilmoitti kuulleensa, että olen opiskellut pääaineena radiotekniikkaa Polilla. Kokkolan ammattikouluun oli hiljattain perustettu radio- ja televisiotekniikan opintosuunta. Siellä tarvittaisiin teorian opettajaa. Asiansa tehostamiseksi hän kertoi, että hänen tietääkseen opettajan palkka on vähintään kaksinkertainen sotilasinsinööriin palkkaan verrattuna ja että niillä tuloilla voisi ryhtyä lyhentämään opintolainaa. Siinä se kutsumus.

En vierastanut opetustyötä, sillä olin toiminut korkeakoulussa assistenttina ja vetänyt useita puolustuslaitoksen sisäisiä kursseja. Niinpä päädyin ensimmäisen kerran päätoimiseksi opettajaksi ja toimin tehtävässä kolme vuotta. Siihen aikaan tarvittiin opettajankoulutukseen pääsemiseksi muistaakseni parin vuoden työkokemus valmistumisen jälkeen. Oli siis lähdettävä oikeisiin töihin.

Hakeuduin Oy Srömberg Ab:lle elektroniikan suunnittelutehtäviin, eikä sekään hullummalta tuntunut, joten jatkoin siellä neljä vuotta. Iltatöinä pidin tuntumaa opettamiseen Vaasan teknillisellä oppilaitoksella. Tekun opettajaksi siirtyminen väikkyi tulevaisuudessa eräänä, mutta ei ainoana mahdollisuutena. Jouduin taas kutsumuksen äärelle. Vaasaan tuli ekskursiolle opiskelijoita minulle ennestään tuntemattomasta Raahen tietokonealan oppilaitoksesta. Joukossa oli muutama entinen oppilas Kokkolan ammattikoulusta. He piirittivät minut ja vaativat hakeutumaan välittömästi Raahessa avoinna olevaan opettajan virkaan. Otin vaatimuksen lähinnä kohteliaisuutena. En saanut oppilaitokseen minkäänlaista yhteyttä mutta lähetin kuitenkin hakemukseni, kun paperit sattuivat olemaan valmiina. Niinpä aloitin syksyllä 1974 elektroniikan yliopettajan viran hoitamisen Raahessa.

Opettajankoulutuksen tarve korostui päivittäisessä opetustyössä, kun asiaosaaminen ei aina riittänyt antamaan tyytyväisyyttä oman työn onnistumiseen. Hakeuduin 1977 opetushallituksen Tampereella järjestämälle pedagogiselle kurssille. Keväällä -83 täydensin opintoja pedagogisella jatkokoulutuskurssilla ja samana syksynä suoritin aikuiskasvatuksen approbaturin Kanta-Hämeen kesäyliopistossa. Kevättalvella -86 koitti sitten kolmannen kutsumuksen aika. Kari Karvonen soitti Tampereelta ja kertoi tekujen opettajakoulutuksen uusista tuulista pyytäen minua mukaan kehitystyöhön sivutoimisen ohjaavan opettajan roolissa.

Vuoteen -89 mennessä suoritin ammattikasvatushallituksen ohjaavalta opettajalta edellyttämän koulutuksen ja täydensin sen myöhemmin vuoden -96 lain edellyttämäksi tutkinnoksi. Tämän opiskeluprosessin aikana jatkoin päätoimista elektroniikan, radiotekniikan ja myöhemmin neuroverkkopohjaisen tekoälytekniikan opetusta tuleville insinööreille Raahen tietokonealan oppilaitoksessa, Oulun seudun ammattikorkeakoulussa ja Oulun yliopistossa. Valmistuvat insinöörit löysivät työpaikkansa pääasiassa Nokian ja sen alihankkijoiden palveluksessa.

Opettajan työ on antanut mahdollisuuden toimia nuorten ja yleensä aktiivisten ja tiedonjanoisten ihmisten parissa. Se on pakottanut jatkuvaan itsensä tarkkailuun ja kehittämiseen. Oma opetusalueeni on lisäksi vaatinut jatkuvaa ja monipuolista tutkimuksen ja teknillisten toteutusten kehityksen seurantaa. Toiminta opettajankoulutuksessa on tuonut kovaan tekniikkaan inhimillisen näkökulman ja opettanut ottamaan opiskelijat huomioon itsenäisesti ja joskus haastavastikin ajattelevina ihmisinä. Ennen kaikkea opettajankoulutus ja ohjaavien opettajien piiri on antanut laajan ystäväjoukon, jota näin eläköityneenä usein kaivaten muistelen.

Nykyään me eläkeläispariskuntana elämme lastenlasten ja golfin ehdoilla. Molemmat pitävät mielen virkeänä ja tarjoavat sekä liikunnallisia että mentaalisia haasteita.

Esko Heiniemi

20. joulukuuta 2017

Tenavatähdestä ohjaavaksi opettajaksi

Arto Vettenranta
Ammatillinen opettajankoulutus Kurussa 1983


Metsäalan opettajat pätevöityivät aikoinaan Kurun normaalimetsäoppilaitoksessa. Itse olin aiemmin metsäalan alkeita opiskellessani kavereiden kanssa naureskellut tuolle etuliitteelle ”normaali”. Muutamia auskultoijia Kurusta kävi tuolloin meitä opettamassa ja koimme olevamme ikään kuin koeoppilaita. Olimme mukana auskultoijien loppuhuipennuksissa eli näytetunneilla, joihin auskultantin piti sijoittaa kaikki oppimansa ja vielä ehkä harjoittelemattomat opettamiseen liittyvät temput tyydyttävää parempien arvosanojen toivossa. En tuolloin, noin vuonna 1980, uskonut olevani joskus itsekin metsäalalle pätevöitynyt opettaja ja jopa näiden kouluttaja. Tuohon mennessä elämä oli ollut pelkkää koulunkäyntiä. Kaivattiin pääsyä ”oikeisiin töihin”.

Myöhemmin olen kritisoinut äänekkäästikin tuota oikeiden töiden ja opettajuuden vertailua. En ole malttanut olla puuttumatta keskusteluun, jos joku jo opettajana toimiva tokaisee, vaikkapa vain leikillään, lähtevänsä välillä ”oikeisiin töihin”. Sen sijaan, että halveksii omaa opettajaprofessiotaan, kannattaa pysähtyä miettimään, mitä opettajuus oikeasti on ja mitä se pitää sisällään ja mitä se tekijältään menestyksekkäästi hoidettuna vaatii! Opettajan työ on ihmisenä olemisen tapa ja samalla (jatkuva) koulutus on parhaimmillaan itsensä löytämisen matka. Tietäminen, osaaminen ja identiteetti rakentuvat samanaikaisesti. Ihminen rakentaa itseään ja sitä kautta myös yhteisöään peilaamalla tekemistään ja ottamalla vastaan mahdollisesti muuttuneen heijasteen.

Kurun normaalimetsäoppilaitos koulutti siis aikanaan kaikki maamme metsäopettajat. Nykyisinhän ei erillisiä, eri alojen opettajankoulutuslaitoksia juuri ole, vaan eri alojen ihmiset opiskelevat yhdessä ja kehittävät pedagogisia taitojaan toinen toistaan rikastaen. Toisaalta noissa metsäalan ammattilaisille suunnatuissa opinnoissa oli puolensa ”metsämieshenkeä” nostattavine tempauksineen.

Opettajatarpeen lisääntyessä valmistumiseni aikoihin Kurulla oli sivupisteitä, joista itse suoritin opettajaopintoni Jämsänkoskella. Ellen väärin muista, kyseinen kurssi oli tarkoitettu työttömyysuhan alla oleville metsäalalla työskenteleville opettajille. Työttömyysuhka ei tuohon aikaan kuitenkaan ollut kovin suuri vaan työpaikkoja oli tarjolla tuleviin vuosiin ja nykyaikaankin verrattuna ruhtinaallisesti. Jostain syystä kuitenkin opettajan tehtävät alkoivat kiinnostaa vaikka olinkin opiskeluaikanani suunnannut tulevaisuuttani toisin.

Metsäalan opetus on opettajien ikärakenteen kannalta mielenkiintoinen. Suomen ammatillinen metsäopetus käynnistettiin 1960-luvun alussa. Opettajiksi rekrytoitiin sen ajan nuoria metsäalan ammattilaisia, jotka ovat nyt suurin joukoin jääneet eläkkeelle. Kului useita vuosikymmeniä rekrytoinnin hiljaiselossa. Uusia opettajia alalle otettiin varsin niukasti. Kun itse aloitin opetustyöni vuonna 1982, olin kauan talomme ”tenavatähti”. Parinkymmeneen vuoteen ei opettajakuntamme ollut juuri vaihtunut. Ei myöskään minun jälkeeni. Vasta nyt on tapahtumassa voimakas sukupolvenvaihdos. Uusien opettajien ja eläkkeelle lähtevien opettajien arvomaailmat, ihmis- ja oppimiskäsitykset ovat erilaiset. ”Siirtäjäsukupolvi” hiljaisine tietoineen, joka olisi tasoittanut muutosta, on puuttunut.

Hiljainen tieto on tarpeellinen asia puhuttaessa oppivasta organisaatiosta. Se ei kuitenkaan ole aina positiivinen asia. Hiljaista tietoa on yksilöiden lisäksi myös erilaisissa organisaation virallisissa ja epävirallisissa rakenteissa. Organisaation pitkään toimineilla työryhmillä tai tiimeillä voi toiminnassaan olla arvoja, rutiineja tai toimintamalleja, jotka on omaksuttu vuosikymmenten aikana. Ne ovat saattaneet olla olleet toimivia esimerkiksi kymmenen vuotta sitten, mutta eivät enää nykyisin edistä ryhmän ja sitä kautta organisaation etuja. Nämä toimimattomat mallit ovat kuitenkin juurtuneet syvälle ryhmän alitajuntaan. Niitä ei osata edes kyseenalaistaa. Jossain yhteyksissä on puhuttu organisaation ydinjäykkyyksistä. Ne ovat tavallaan ydinpätevyyksien kääntöpuoli. Halutaan ylläpitää tuttua ja turvallista, joskin toimimatonta rakennetta. Tällöin vahvistetaan samanlaisuutta toimintaa rikastavan erilaisuuden sijaan. Tällaisiin yhteisöongelmiin törmäsin, tenavatähtenä, omaa positiota etsiessäni.

En tiedä, olinko oikeassa vai väärässä, mutta sen oivalsin, että valittamisella ja työpaikan ongelmien märehtimisellä ei mitään paranneta. Jos jotain haluaa muuttaa tai kehittää, on paras lähteä itsestä. Omaa opettajuuttani olen tarkastellut välillä kriittisestikin. Ehkä oivallus, että ei loppujen lopuksi tiedä tai osaa juuri mitään, on tavallaan mahdollistaja sille, että jotain voi oppiakin. Vaikka viihdyin opettajan työssä, niin jossain vaiheessa leipääntyminen valtasi mielen. Tarvitsin jonkinlaisen heijastimen työyhteisöstäni. Ja mikäpä tämän mahdollistaisi paremmin kuin ohjaavana opettajana toimiminen. Hakeuduin TAOKKiin näitä opintoja tekemään. Kyseiset opinnot ovat tuoneet hyviä, mielenkiintoisia ystäviä ja verkostoja. Samalla ne ovat auttaneet ohjaustoiminnan kautta näkemään tuttujakin asioita alati vaihtuvasta, itselle uudesta näkökulmasta. Tätä kautta myös oma leipääntyminen estyy ja arkinenkin työ saa uusia ulottuvuuksia.

Eläkkeellekö? Vaikka pyrinkin tekemään työni helpoksi, en aina mene aidan matalimmasta kohdasta. Olen vuosien mittaan tarttunut erilaisiin opettajien edunvalvontaan liittyviin haasteisiin. Näihin tehtäviin kuuluu sisäänrakennettuna velvollisuus kehittää työpaikkaa ja työoloja niin, että työssä jaksaminen ei vaarannu ja kaiken ikäiset työntekijät löytävät paikkansa. Nämä ovat olleet itselleni mieluisia haasteita ja ovat ylläpitäneet työnimua hankalinakin aikoina.

Työssä jaksamista ja uusia haasteita kohti
Toivoo
Arto Vettenranta
Metsäalan opettaja Jämsänkoskelta

Opettajaopinnoista erityisopetukseen ja opintojen ohjaukseen

Maiju Ketko
Ammatillinen opettajankoulutus TAOKKissa 2008


Opiskelin opettajaksi silloin, kun TAOK oli vielä TAOKK eli ammatillinen opettajakorkeakoulu. Aloittaessani opettajaopintoja olin ollut työelämässä yli 15 vuotta. Koko ajan olin ohjannut opiskelijoita: harjoittelussa olevia, opinnäytetyön tekijöitä ja alaan tutustujia. Minulla oli taustalla sairaanhoitaja/terveydenhoitajan sekä tietojenkäsittelyn tradenomin koulutukset. Olin jo ehtinyt opiskella kasvatustiedettä avoimessa yliopistossa sekä käydä työpaikkaohjaajan koulutuksen ja erilaisia opettajan työkalupakki -koulutuksia. Toivoin opettajankoulutuksen kautta pääseväni opettamaan atk-taitoja ja terveydenhuollon tietojärjestelmiä sosiaali- ja terveysalan opiskelijoille ja ammattilaisille.

Nautin opiskelusta eri alojen opettajien kanssa. Pääsin myös heti opintojen alettua opettajaksi ammatilliseen koulutukseen. TAOKKin opintojen aikana oli mahdollisuus opiskella erityispedagogiikan opintoja. Ja siitä se sitten lähti… Innostuin hurjasti erityisopetuksesta ja -ohjauksesta. Jo opettajaopintojen aikana hain yliopistoon ja pääsinkin opiskelemaan erityispedagogiikkaa. Halusin kuitenkin tehdä myös TAOKKin opettajaopinnot loppuun. Silloin ei vielä tunnettu hyväksilukuja AMKin ja yliopiston välillä, joten samalla kun suoritin TAOKKissa 60 op pedagogisia opintoja, opiskelin niitä myös yliopistossa, jossa ne olivat osa KM-tutkintoa. Näkökulma oli kuitenkin erilainen, joten opinnot täydensivät hyvin toisiaan. Opiskelu TAOKKissa oli käytännönläheistä, moniammatillista ja kannusti erilaisten opetusmenetelmien kokeiluun. TAOKKin opinnoissa pidin erityisesti lähipäivistä, pienryhmätyöskentelystä eri alojen ammattilaisten kanssa sekä yhteistyöstä ohjaavan opettajan kanssa. Oli hienoa päästä seuraamaan eri alojen opetusta sekä kyselemään ja pohtimaan asioita, joita opettajan arjessa ei välttämättä ehdi tai rohkene ottaa puheeksi.


Erityispedagogiikan kautta pääsin syventymään erityistä tukea tarvitsevien opiskelijoiden ohjaukseen ja opetukseen, jossa pystyin hyödyntämään myös aikaisempaa terveysalan osaamistani. Myöhemmin opiskelin vielä opinto-ohjaajaksi. Urani lähtikin sattumien kautta tähän suuntaan. Tällä hetkellä työskentelen TAMKissa jopona eli johtavana opinto-ohjaajana. Ilolla seuraan, kuinka monet opettajaopiskelijat ovat myös kiinnostuneet opintojen ohjauksesta ja erityistä tukea tarvitsevien ohjauksesta!

Maiju Ketko

Digioppimisen kehittäjä

Sanna Sintonen
Ammatillinen opettajankoulutus TAOKKissa 2007


Juhlin viime kesänä 10 vuotta opettajankoulutuksestani -päivää kakkukahvien merkeissä (tosin äitini syntymäpäivä oli samana päivänä). Päätyökseni säädän Tampereen ammattikorkeakoulun (TAMK) Floworks-yksikössä opetuksen kehittämisen parissa.

Opettajankoulutukseen päädyin hakemaan hyvästä syystä: toimin tuolloin liiketalouden sivutoimisena opettajana ja muuna aikana (vuodesta 2001 alkaen) levitin verkko-oppimisen ja -opetuksen ilosanomaa Tampereen ammattikorkeakoulun Opetusteknologiakeskus eEDUn koordinaattorina. Iso osa arkipäivääni on koko TAMK-historiani ajan ollut opetushenkilöstön osaamisen kehittäminen eli suomeksi sanottuna henkilöstökoulutus. Opetusteknologiayksikkömme siirtyi osaksi ammatillista opettajakorkeakoulua vuonna 2004, jolloin oli enemmän kuin luontevaa täydentää verkkomeedion taustaa ammatillisella opettajankoulutuksella.

Aloitin ammatillisessa opettajankoulutuksessa syksyllä 2005 Tampereella. Kasvatustieteen perusopintoja vastaavat aikuiskasvatuksen perusteet (15 ov) olin opiskellut kokonaan verkko-opintoina Helsingin yliopistossa edellisenä vuonna. Ryhmänopettajanani toimi Antti Saikku. Satun, Saijan ja Jarmon kanssa muodostimme koulutuksen ajaksi tehokkaan ja taitavan Porkkana-ryhmän. Koska opiskelimme esisometaariseen aikaan, yhteydet omaan pienryhmään katkesivat todistustenjakoon. Vilkuttelenkin terveisiä teille muille porkkanoille täältä ruudun toiselta puolelta, jos satutte lukemaan tarinani.

Opettajankoulutuksen aikana (ja sen jälkeen) reissasin kouluttamassa muita opettajankoulutusryhmiä Moodlen ja TAMKin IT-järjestelmien saloihin. Tutuksi tulivat VR:n ohella monet mukavat opettajankoulutuspaikkakunnat, kuten Kuopio (ostin Hanna Pakarisen kalakukon), Kokkola, Vaasa, Seinäjoki ja Pori. Opettajankoulutuksen kehittämishankeen tekeminen oli yksi huippujutuista noiden vajaan kahden vuoden aikana. Jos kysyt Googlelta Mobiilioppimisen pedagogiikka – onko sitä? Saat vastaukseksi minun, Raijan ja Mariannan raportin (2007) aiheesta. Kymmenen vuotta noiden mobiilioppimispohdintojen jälkeen olemme jo siinä tilanteessa, että ensimmäiset mobiiliopettajat ovat valmistuneet TAOKista (Mobope-koulutuksesta).

Verkko-opetuksen ja teknologian opetuskäytön kehittäminen pitävät minut ikuisesti nuorena (antakaa minun ainakin näin kuvitella). Tällä alalla voi luottaa siihen, että yksi on pysyvää. Se on työn ja laajemmin ympäröivän maailman muutos, mikä väistämättä vaikuttaa jokaiseen opettajan työhön, halusipa tai ei. Näitä uudempia supervoimia ovat esimerkiksi digitalisaatio ja VR (siinä toisessa merkityksessä) – laajempaa robotilisaatiota vielä hieman odottelemme. Voimme vain arvata, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Innostavaa tulevaisuutta opetustyön parissa toivotellen,
Sanna


Tulevaisuuden koulu vuonna 2000. Ranskalainen postikortti 1900-luvun alusta. Wikimedia Commons.

Osaamisperusteisuuden tutkailua

Syksyllä 2016 marssin TAMKin ammatilliseen opettajankoulutukseen vakaana aikomuksenani löytää sosiologian pro gradulleni aihe. Ammatillisen koulutuksen kentän tuntemukseni rajoittui tuolloin nuoremman veljeni kertomiin kuvauksiin ammatillisesta opetuksesta. Huolimatta tiedollisista puutteista olin valmis tarttumaan aiheeseen kuin aiheeseen, ja minulle esiteltiin ammatillisen koulutuksen reformi.

Ensimmäisessä keskustelussa, jossa ammatillisen koulutuksen uudistusta ja osaamisperusteisuus-sanahirviötä käsiteltiin, valjastin kaikki näyttelijän kykyni osoittaakseni: ”Kyllä, kyllä minä tiedän. Ai, jaa saattaa olla, että olen kuullut!” Todellisuudessa minulla ei ollut pienintäkään hajua mistä on kysymys.

Vei noin kolme kuukautta, että opettelin kirjoittamaan osaamisperusteisuuden. Monen monta kertaa kesken jonkin arkisen askareeni löysin itseni pohtimasta käsitettä. En suinkaan sen sisältöä, vaan yksinkertaisuudessaan, mikä ihme se oli. Voitaneen sanoa, että sukelsin suoraan syvään päähän ummikon sanatarkassa merkityksessä.

Onnekseni havaitsin, että osaamisperusteisuus on kansainvälisessä ja kotimaisessa tutkimuskirjallisuudessa varsin laajalti käsitelty. Sain huokaista helpotuksesta ymmärtäessäni, etten ollut yksin osaamisperusteisuuskeskustelua tulkitsemassa! Ongelmaksi pro gradu tekijälle muodostuikin lopulta puolueettoman aseman ottaminen. Aihe kun sattumoisin herättää minussakin tuntemuksia puolesta ja vastaan.

Pro gradu valmistui aikanaan, ei aivan tavoiteaikataulussa, mutta annettua aikajännettä nopeammin. Samalla pyörähti käyntiin toinen varsin mielenkiintoinen projekti. Siinä ryhdyin yhdessä Jiri Vilppolan kanssa koostamaan posteriesitystä kansainväliseen EAPRIL-konferenssiin Hämeenlinnaan.

Prosessi aloitettiin englanniksi laadittavalla hakemuksella, jossa perustelimme mahdollisimman
tieteellisellä otteella, minkä vuoksi meidät tulisi ottaa mukaan konferenssiin pitämään omaa posteriamme. Toisessa vaiheessa meidän tehtävämme oli koostaa pro graduni tuloksista ja Jirin ammattitaitoa hyödyntäen kansainvälisen konferenssin vaatimukset täyttävä posteri. Kyseinen posteri komeilee kokonaisuudessaan tämän tekstin kylkeen laitetussa kuvassa.

Kokemuksemme julisteen teknisestä toteutuksesta olivat, ja varmaankin ovat yhä, puutteelliset. Suuri kiitos laadukkaasta painotyöstä kuuluukin Tredun digipainamisen operaattorille Simo Mäkiselle. Mitä sisältöön tulee, pyrimme yhdistämään tieteellisen tutkimuksen ja kokemukseen perustuvan tuntemuksen toimivaksi konferenssituotteeksi. Samaa ohjenuoraa noudattaen esittelimme oman posterimme kansainväliselle joukolle eri alojen ammattilaisia Hämeenlinnassa 29.11.2017.

Posteriesitys oli ikään kuin katsaus siihen missä osaamisperusteisuudessa ollaan tällä hetkellä menossa. Posterimme keräsi paljon mielenkiintoa. Erityisen paljon huomiota tuntuivat herättävän graduni tulokset, joista heräsi posterisession aikana useampia mielenkiintoisia keskusteluita suomalaisten, hollantilaisten ja saksalaisten koulutuksen ammattilaisten kanssa.


Omakohtainen kokemukseni niin pro gradun kuin posterin myötä osoitti, että milloinkaan ei voi tietää millaista osaamista seuraava haaste edellyttää. Osaamisperusteisuus tai minun tapauksessani osaamisperustaisuus näyttäytyy tilaisuutena joustavalla tavalla kerryttää osaamista useassa eri projektin vaiheessa. Esimerkiksi mahdollisuus operoida tutuksi tulleen asian parissa englannin kielellä, antaa minulle valmiuksia toimia kansainvälistyvässä työelämässä. Graduni lisäksi pääsin nauttimaan moniammatillisesta yhteistyöstä, osallistua konferenssihakemuksen tekemiseen ja vielä kertomaan omista tuloksistani vieraalla kielellä. Se jos mikä on osaamisperusteisuutta!

Lauri Vähätalo